"Miltown on suosittu naapurusto, jonka vihertävien tonttien asukkaat ottavat uudet naapurinsa vastaan avosylin", todettiin Miltownista kertovassa esitteessä. Valitettavasti totuus oli jotain aivan muuta: Miltown oli pikemminkin tupaten täyteen ahdettu betoniviidakko, jonka vihertävyyttä edustivat lähinnä varakkaan rouvan kateudesta vihreät kasvot, kun rouva oli tajunnut naapurinsa kukkaistutusten kasvavan omiaan paremmin. Yhtenä syksyisenä maanantaiaamuna kotirouvat saivat kuitenkin vapaahetken puutarhurin haravointiripeyden vahtaamisesta, kun kauan tyhjillään olleen tontin luokse pysähtyi taksi. Taksista ulos astuva nainen sai juoruilijoiden kaulat venymään sekunnissa pituutta enemmän kuin hyvin hoidettu nurmikko kasvaa kuukaudessa, sillä tulija näytti joltain aivan muulta kuin paikkakuntalaiselta.

Miltownin rikkaat pikkurouvat unohtivat keskinäiset vihamielisyytensä kyllä toisinaan - silloin, kun paheksunnalle löytyi yhteinen kohde. Amelie Emery pääsi tällaiseksi kohteeksi täysin toivomattaan. Hän ei ollut tehnyt mitään muuta kuin sattunut valitsemaan uudeksi asuinseudukseen Miltownin. Amelie itse ei voinut ymmärtää tehneensä väärän ratkaisun, sillä mistä hän ulkomaalaisena olisi kuullut, että Miltown oli kuuluisa Simlandian suurimmasta muukalaisvihasta. "Ajattele nyt, Amelie Emery. Ei varmastikaan ole oikea nimi! Mikä lie rikollinen hänkin on...", supatettiin kymmenissä sen maanantaiaamun aikana käydyissä puheluissa. Jos Amelie olisi ollut tietoinen hänen saamastaan negatiivisesta huomiosta, olisi hän varmasti pakannut kimpsunsa ja kampsunsa ja etsinyt itselleen uuden kodin.

Ameliella oli kuitenkin muita ongelmia. Häntä oli huijattu röyhkeästi tonttikaupoissa. Maksamallaan hinnalla naisen oli pitänyt saada kaunis omakotitalo, mutta sievän tiilitalon sijaan Amelie omistikin nyt hehtaarikaupalla harmaata betonimaata. Erittäin vakava nuori nainen ei nähnyt tässä mitään hauskaa. Hän alkoi hiljalleen ymmärtää, millaiseen kyynpesään oli astunut. Muukalaisia ei Miltownissa kaivattu, sen hän ymmärsi jo nyt.

Amelie uskoi, ettei hän saisi ikimaailmassa peruttua kauppoja, joten hänen ei auttanut kuin jäädä ja koittaa tehdä olonsa mahdollisimman kotoisaksi. Naapurin hienostorouvat kihisivät raivosta, kun he huomasivat, että melkoisen toimelias Amelie oli käärinyt hihansa ylös ja pistänyt toimeksi. Lopputulos ei nimittäin oikein sopinut hienostotalojen joukkoon, joten myöhemmin töistä palaavat aviomiehet saivat kuunnella koko illan vaimojensa valitusta siitä, kuinka uuden asukkaan hökkeli aiheutti heille suunnattoman migreenin ja pahoinvoinnin. Amelie itse oli kuitenkin tyytyväinen aikaansaannokseensa, sillä ei hän enempää ollut odottanutkaan, kun rahaa oli niin vähän.

Uudesta asukkaasta tuli hetkessä paikkakunnan nähtävyys, sillä kyllähän jokaisen oli omin silmin nähtävä se naikkonen, josta kaikki puhuivat. Amelie oli niin kiltti, ettei hän halunnut ihmisiä häätää poiskaan. Toisaalta hän ei olisi edes uskaltanut, sillä hän oli hieman ujo uusien ihmisten kanssa. Amelie päätti siis olla välittämättä uusista naapureistaan ja olla vastaamatta kaikkiin uteluihin siitä, miksi ja mistä hän oli tänne muuttanut, oliko hänen oikea nimensä muka Amelie, kuinka monta ihmistä hän oli tappanut ja niin edelleen. Mikään naisen vastaus ei olisi kuitenkaan kysyjien uteliaisuutta tyydyttänyt, joten oli parempi antaa vain ajan kulua.

Niinhän siinä kävikin, että Miltownin muukalainen jätettiin syksyn edetessä sen verran rauhaan, että häntä ei käyty enää töllistelemässä päivittäin. Kotirouvat olivat nimittäin saaneet uuden uhrin: Maryn teinityttären Lucyn huhuttiin olevan raskaana Robert Murraylle, paikalliselle kuuluisalle poliitikolle. Amelie luki tapauksesta paikallisesta lehdestä, mutta juttu ei herättänyt hänen mielenkiintoaan. Miltownin suhdesotkuja enemmän häntä kiinnosti työn saaminen, sillä säiden kylmetessä hänen olisi suurennettava taloaan, jotta kaikki huonekalut mahtuisivat sisälle. Valitettavasti tarjolla ei ollut Amelieta kiinnostavaa työtä. Jostakin rahaa oli kuitenkin saatava, joten parempaa työtä odottaessaan nainen päätti hakea armeijan tarjoamaa paikkaa.

Amelie sai paikan, ja ahkeralla työnteollaan hän ansaitsi ylennyksen heti ensimmäisenä työpäivänä. Armeija ei ollut täynnä kieroja ja tylsistyneitä naisia, joiden elämäntehtävä oli juoruilu ja muiden elämän ongelmilla mässäily, joten työpaikallaan Amelieta kohdeltiin tasapuolisesti muiden työntekijöiden kanssa. Vaikka nainen periaatteessa viihtyikin seurassa, jossa hänen selkänsä takana ei koko aikaa kuiskuteltu, oli Amelie silti sitä mieltä, että armeijaura oli vain väliaikainen vaihe ennen kiinnostavampaa työpaikkaa.

Lopulta Amelie löysi mieleisen työpaikan. Hän rakasti lapsia ja halusi joskus perustaa oman suuren perheen, joten opettajuus kiinnosti häntä suuresti. Valitettavasti hän ei kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että opettajat olivat yleensä naisia ja etenkään naiset eivät olleet kovinkaan ystävällisiä ulkomaalaisille Miltownissa. Amelie sai potkut heti ensimmäisen työpäivänsä jälkeen. Syyksi hänelle sanottiin, että Amelien vasemman jalan kengännauhat olivat olleet auki viisi minuuttia ennen kuin hän oli sitonut ne. Niin vastuutonta naista ei voitu päästää opettamaan tulevaisuuden toivoja. Amelie ymmärsi kyllä todellisen syyn, ja sen tajuaminen vain pahensi naisen mielialaa. Miksi kaikki vain löivät lyötyä? Eikö hänellä todellakaan ollut oikeutta onneen?

Tuntemattomat ovat onnettaren tiet, sen Amelie sai huomata. Illalla hän kuuli epämääräistä rahinaa pihaltaan. Nainen meni ovelle valmiina ärähtämään kiukkuisesti tällä kertaa häntä kiusaavalle miltownilaiselle, mutta pihalla ei kukaan ollutkaan pahojaan tekemässä. Amelie sai osakseen kohteliaan tervehdyksen mieheltä, joka haravoi maahan pudonneita lehtiä: "Hei, olen Aarto. Ei kai haittaa, jos autan hiukan pihamaasi hoidon kanssa?" Amelie oli äimistynyt. Siistinä ihmisenä hän yleensä hoiti yksinkertaista pihamaataan huolella, mutta tänään lehdet olivat jääneet haravoimatta, kun naisen mieli oli ollut niin maassa. Amelie hymyili kiitollisena Aartolle. Enkeleitä todellakin oli olemassa!

Siitä huonosta päivästä alkoi itää jotakin kaunista. Aarto pyysi lehdet haravoituaan Amelien puhelinnumeroa, ja siitä lähtien he puhuivat joka päivä tuntikausia puhelimessa. Amelie huomasi, kuinka helppoa hänen oli kertoa Aartolle kaikista iloistaan ja suruistaan. Ensimmäistä kertaa naapurustoon muuttamisen jälkeen nainen saattoi sanoa, että hänellä oli paikkakuntalainen ystävä. Kaikki miltownilaiset eivät siis olleetkaan ilkeitä, vaan heidän joukostaan saattoi löytää todellisia helmiä.

Päivien kuluessa ystävyys muuttui ihastukseksi. Amelie ja Aarto viettivät romanttisia pienimuotoisia treffejä Amelien pihalla naapurien kauhistukseksi. "Miten se Aartokin nyt noin! Hän on aina ollut niin mukava ja rehti poika. Sekaantua nyt tuollaiseen rikolliseen!" vaahtosivat kotirouvat toisilleen. Aartoa ja Amelieta eivät pahat puheet kuitenkaan kiinnostaneet. Tylsistynyttä rikasta elämää viettävät rouvat olivat vain kateellisia heidän onnelleen.

Ilma kylmeni, mutta tunteet sen kun kuumenivat. Amelien puhelinlaskut alkoivat olla niin ruhtinaallista luokkaa, että niiden maksaminen alkoi muodostua pienoiseksi ongelmaksi työttömälle naiselle. Aarto pyrki aina soittamaan Amelielle, jotta naiselle ei tulisi laskua, sillä miehellä oli hyväpalkkainen työ. Puhelimessa puhuminen ei kuitenkaan enää tuntunut riittävän tuoreelle pariskunnalle. Heidän oli saatava tavata toisensa joka päivä.

Eräänä hyisen kylmänä syksyisenä yönä Aarto tajusi, että hän todella rakasti Amelieta. Nainen ei ollut kertonut hänelle taustastaan oikeastaan mitään, mutta mies uskoi, että jonakin päivänä hän vielä kuulisi kaiken. Vaaleanpunaisten silmälasien läpi maailmaa katsoessaan Aarto ei nähnyt salailussa mitään ongelmaa. Hän rakasti Amelieta juuri tällaisena. Ei hänen tarvinnutkaan heti tietää kaikkea. Aartolla olisi koko elämä aikaa selvittää mystisen kaunottarensa menneisyys.

Tunteiden vakavuuden tajuttuaan Aarto polvistui auringon sarastaessa Amelien eteen. "Rakas, tulisitko vaimokseni?" mies kysyi rauhallisesti älyten samalla, että märälle betonille polvistuminen ei ollut miellyttävimpiä kokemuksia. Nähtyään Amelien yllättyneen ja onnellisen ilmeen mies ei kuitenkaan uskaltanut ehdottaa, että he siirtyisivät sisätiloihin jatkamaan siitä, mihin olivat jääneet. Onnellisena hymyilevä Amelie pujottamassa kaunista timanttisormusta sormeensa... sen eteen saattoi hiukan kastellakin jalkojaan!

Aarto toi muuttaessaan mukanaan mukavan rahasumman, jolla pariskunta rakensi vanhan hökkelin tilalle sievän pienen keltaisen kodin. Pihan muokkaamiseen ei vielä ollut rahaa, joten nurmikko päätettiin hankkia vasta seuraavana keväänä. Syksy oli jo kääntymässä talveksi, joten kohta ruma harmaa pihamaa saisi kuitenkin ylleen valkoisen kauniin lumipeitteen. Tärkeämpiäkin rahareikiä löytyi heidän kodistaan kyllä.

Amelie ja Aarto päättivät mennä hiljaa keskenään naimisiin. Ketäpä he olisivat häihinsä kutsuneetkaan, sillä koko Miltown oli järkyttynyt Aarton vaimovalinnasta. Varallisuutta aina elämässään tavoitelleen miehen olisi luullut ottavan vaimokseen jonkun rikkaan suvun tyttären, ei köyhää muukalaista, jonka taustasta ei tiedetty mitään. Aarto oli kuitenkin valinnastaan varma - jopa niin varma, että hän päätti ottaa Emeryn sukunimekseen ja luopua omastaan.

Minkäänlaisiin häämatkoihin pariskunnalla ei ollut varaa, joten kuherruskuukauden virkaa sai toimittaa kiihkeä omassa sängyssä vietetty yö. Se olikin samalla heidän ensimmäinen yhteinen pelehtimiskertansa, sillä Amelie oli ollut alusta saakka tiukkana siinä, että sänkyyn mentäisiin vasta avioitumisen jälkeen.

Unohtumattoman yön jälkeen saapui arki. Amelie oli aina haaveillut terästitaaninaisen työstä, jossa hän voisi taistella paatuneita rikollisia vastaan. Hänen rohkeutensa ei kuitenkaan moiseen riittänyt, mutta Aarton rohkaisemana hän uskaltautui hakemaan laki-uralle, jolla hän voisi myös olla rikoksia tuomitsemassa - turvallisemmin. Ensimmäinen työpäivä jännitti naista, mutta hän ei uskonut, että häntä syrjittäisiin uudella työpaikallaan.

Henkilökohtaisen lomansa päätyttyä myös Aarto palasi töihin. Hän oli ammatiltaan julkkiskokki. Pitkäksi venähtäneen lomansa aikana miehen hiukset olivat kasvaneet ja hän oli oleillut lähinnä mukavissa kotivaatteissa, mutta takaisin työhön palatessaan mies päätti laittaa ulkonäkönsä jälleen parempaan kuosiin. Työstä kotiin palanneella Ameliella ei ollut valittamista, sillä Aarto oli komistunut silmissä vaatekaupassa ja parturilla käytyään.

Aarton lähdettyä töihin seuraava päivänä Amelie jäi katsomaan televisiosta miehensä ensimmäistä suoraa lähetystä, sillä oli lauantai ja hänellä oli vapaapäivä. Ohjelman alussa Aarto kertoi kaikille uudesta vaimostaan, ja televisiossa näytettiin Amelien kuva. Amelie järkyttyi. "Miten hän saattoi näyttää kuvani televisiolähetyksessä? Nyt he takuulla löytävät minut!" voihkaisi Amelie hiljaa.

Amelie unohti ohjelman katsomisen ja syöksyi vilkaisemaan itseään peilistä. "Miksi en ole tehnyt ulkonäölleni mitään?" kysyi nainen peilikuvaltaan. "Tällaisena he tunnistavat minut heti. Minun on tehtävä jotain äkkiä!" jatkoi Amelie yksinpuheluaan. Jos Miltownin kotirouvat olisivat kuulleet tämän yksinpuhelun, he olisivat varmasti riemastuneet kuulemastaan. Nuoren naisen puheethan sopivat täydellisesti heidän teoriaansa, jonka mukaan Amelie oli vankilasta paennut rikollinen. Kukaan ei kuitenkaan kuullut hädissään ääneen puhuttuja sanoja.

Aarto palasin iltapäivällä kotiin - mutta millaiseen kotiin. Pariskunnan taloa ympäröi valtava muuri, ja portti oli lukossa. Aarto älysi heti kokeilla omaa kotiavaintaan lukkoon, joka napsahti pehmeästi auki. "Mitä ihmettä täällä on oikein tapahtunut", Aarto ihmetteli ääneen kävellessään kotiovea kohti.

Ihmetyksenaiheet eivät kuitenkaan jääneet siihen, sillä miestä oli vastassa kampaustaan ja vaatetustaan muuttanut Amelie. "Rakas, mitä tämä on olevinaan?" kysyi Aarto huolestuneena. "Öö... Eh... Ei mitään, kulta. Halusin hieman uudistaa ulkonäköäni. Enkö sovikin nyt paremmin miltownilaisten joukkoon? Ai mikä muuri? Se tuota... öö... Ajattelin, että näin olisimme paremmin turvassa. Tiedäthän sinä, kuinka aggressiiviseksi ihmiset voivat tulla, jos he eivät onnistukaan loihtimaan yhtä hienoa ateriaa samoilla ohjeilla kuin sinä, kulta", sopersi Amelie hermostuneena.

Aarto ei halunnut kiusata vaimoaan enempää, joten hän lopetti kyselemisen ja esitti uskovansa Amelien perustelut. Oikeasti Aarton pää oli kuitenkin täynnä kysymyksiä. Miksi Amelie oli saanut uudistuspuuskansa juuri nyt? Ketä hän pelkäsi? Vaikka Aarton työ olikin kuumien patojen ja liesien sekä terävien veisten takia välillä jopa vaarallista, ei hän ollut koskaan tavannut ketään, joka olisi suuttunut epäonnistuneesta ruuanlaitosta niin, että olisi julkkiskokille vaaraksi. Aarto tiesi olevansa joskus hieman yksinkertainen, mutta niin tyhmä hänkään ei ollut, että uskoisi nielemättä vaimonsa selitykset.

Suurempi voima päästi kuitenkin Amelien sillä kertaa pälkähästä. Amelie nimittäin huomasi olevansa raskaana. Aarto oli niin innoissaan tulevasta pienokaisesta, että hän unohti kaikki epäilyksensä. "Pian sinä pienokainen pääset tänne mamin ja isin luokse, tui tui tui", leperteli mies Amelien pyöristyneelle vatsalle. Rouva Emery huokaisi helpotuksesta. Hänen salaisuutensa pysyisi turvassa. Toistaiseksi.

Pysyvätkö Aarton epäilykset poissa vielä lapsen synnyttyäkin? Kuka Amelie todella on? Ketä hän pelkää? Vastaukset näihin ja moniin tuleviin kysymyksiin selviävät tarinan edetessä.